Joogaamon on yhden naisen yritys, mikä toimii yhteistyössä muissa samanhenkisten toimijoiden kanssa. Joogaamo on rakennettu rakennettu rohkeudella,  yhteistyöllä, intuitiolla ja ikuisella oppimisen sekä kehittymisen janolla.

Jos haluat tutustua lisää minuun ja minun polkuuni, jatka lukemista.

Olen Anu ja juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, mistä olen saanut matkaani periksiantamattomuutta, suorapuheisuutta (inhimillisyyttä unohtamatta) sekä yrittäjähenkisyyttä.  38 vuoteen on mahtunut käänteentekeviä valintoja, merkityksellisiä kohtaamisia, kasvun paikkoja eli elämästä oppimista välillä myrskyjen ja välillä suvantojen kautta.

Sain elää lapsuuden, missä unelmiini uskottiin. Kotona opetettiin, että kaikki on mahdollista, mutta unelmat eivät tule helpolla. Ei ollut helppoa minulle eikä perheelleni, kun muutin 14-vuotiaana Helsinkiin: pääsin Oopperan Balettikouluun ja suurin tavoitteeni ikävuosina 14-25 oli tulla tanssijaksi. Muutto Helsinkiin toi mukanaan aikaisin itsenäistymisen, uusia ihania ystäviä, paniikkikohtauksia, henkistä vahvuutta, rohkeutta, kyyneliä, taistelua kehon kuvan kanssa, tanssin iloa, lapsuuden loppumisen aikaisin, mutta samalla runsaasti vapautta sekä vastuuta. On edelleen hieman hankalaa tiivistää kuinka suuria tunteita kävin läpi ikävuosina 14-20. Myöhäisteiniässä isäni MS-tauti paheni ja kannoin murhetta perheestäni samalla kun elin unelmaani baletin opiskelun kanssa.

Elämä oli tiheää aikuistumisen kynnyksellä, tästä syystä koinkin ensimmäiset paniikkikohtaukset sekä masennuksen jo nuorena. Elämän tiheydestä huolimatta rakkaus tanssiin ja unelmiin kantoivat. 19-vuotiaana muutin Göteborgiin opiskelemaan lisää tanssia. En olisi ehkä koskaa muuttanut, ellen olisi jo aiemmin kokenut, että pärjään maailmalla. Vaikka mieli välillä aallokoissa kävikin. Göteborgissa opin paljon lisää tanssista ja tuolla vietetyt vuodet olivat todella eheyttäviä kehokuvalleni sekä minäkuvalleni: aiemmat vuodet olivat nujertaneet itsearvostustani, mutta kolmen vuoden aikana Ruotsissa ollessani kasasin terveen itsearvostuksen perusjalan kohdilleen.

Ruotsin vuodet antoivat itsearvostuksen lisäksi kielitaidon. Opiskelin fysioterapeutiksi ruotsinkielisessä ammatikorkeakoulussa. Tämäkin rutistus oli opettavainen ja välillä oli huumorin loppuminen lähellä, kun erään tentin meinasi jättää kesken kun en kertakaikkisesti ymmärtänyt sanoja. Tästäkin selvittiin ja myöhemmin työskentelin muutamassa eri paikassa täysin ruotsinkielisillä osastoilla perusterveydenhuollossa.

Työpaikkoja on tullut koluttua 20 vuoden aikana rutkasti ja siitä syystä olen saanut nähdä liikunta -ja hyvinvointialan sekä terveydenhuollon kenttää laajalti. Olen ollut utelias ja siksi luultavasti työtä kaihtamaton: koronan aikana liikuntaohjaukset olivat tauolla, joten menin hoitajaksi vanhainkotiin.

Mielestäni on arvokasta ja opettavaista nähdä miten hauras elämä on. Ja millainen lahja onkaan se, että on keho mitä liikuttaa. Olla kehossa mikä voi kuljettaa paikasta toiseen, koska jokin päivä se päättyy. Toisille meistä hitaasti jo toisille nopeammin. Työura ja isäni sairaus ovat olleet minulle herättäviä: toimiva keho ei ole itsestään selvyys, mutta vähäinenkin voimavaran kasvu fyysisesti ja/tai henkisesti voi olla käänteentekevä.

Joskus saatamme kokea olevamme jumissa kehoissamme, mutta haluan muistuttaa aina kuinka paljon hyvää jo on ja millaisia mahdollisuuksia keholla sekä elämällä onkaan tarjottavana.