Joogaamo on hyvinvointiyritys, mikä toimii yhteistyössä muissa samanhenkisten toimijoiden kanssa. Joogaamo on rakennettu rakennettu rohkeudella, yhteistyöllä, ja intuitiolla.
Jos haluat tutustua lisää minuun ja minun polkuuni, jatka lukemista.
Olen Anu ja juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, mistä olen saanut matkaani periksiantamattomuutta, suorapuheisuutta (inhimillisyyttä unohtamatta) sekä yrittäjähenkisyyttä. Elämään on mahtunut käänteentekeviä valintoja, merkityksellisiä kohtaamisia, kasvun paikkoja eli elämästä oppimista välillä myrskyjen ja välillä suvantojen kautta.
Sain elää lapsuuden, missä unelmiini uskottiin. Kotona opetettiin, että kaikki on mahdollista, mutta unelmat eivät tule helpolla. Ei ollut helppoa minulle eikä perheelleni, kun muutin 14-vuotiaana Helsinkiin: pääsin Oopperan Balettikouluun ja suurin tavoitteeni ikävuosina 14-25 oli tulla ammattitanssijaksi. Muutto Helsinkiin toi mukanaan aikaisin itsenäistymisen, uusia ihania ystäviä, paniikkikohtauksia, henkistä vahvuutta, rohkeutta, kyyneliä, taistelua kehon kuvan kanssa, tanssin iloa, lapsuuden loppumisen aikaisin, mutta samalla runsaasti vapautta sekä vastuuta. On edelleen hieman hankalaa tiivistää, kuinka suuria tunteita ja kasvunpaikkoja kävin läpi ikävuosina 14-20. Myöhäisteiniässä isäni MS-tauti paheni ja kannoin murhetta perheestäni samalla kun elin unelmaani baletin opiskelun kanssa.
Elämä oli tiheää aikuistumisen kynnyksellä, tästä syystä koinkin ensimmäiset paniikkikohtaukset sekä masennuksen jo nuorena. Elämän tiheydestä huolimatta rakkaus tanssiin ja unelmiin kantoivat. Liike on ollut turvasatamani jo nuoresta lähtien. 19-vuotiaana muutin Göteborgiin opiskelemaan lisää tanssia. En olisi ehkä koskaan muuttanut, ellen olisi jo aiemmin muuttanut pois kotoa. Göteborgissa opin paljon lisää tanssista ja tuolla vietetyt vuodet olivat todella eheyttäviä keho -sekä minäkuvalleni: aiemmat vuodet olivat nujertaneet itsearvostukseni pohjamutiin, mutta kolmen vuoden aikana Ruotsissa ollessani kasasin terveen itsearvostuksen perusjalan kohdilleen.
Ruotsin vuodet antoivat itsearvostuksen lisäksi kielitaidon. Myöhemmin ” kypsässä iässä” hieman yli kolmekymppisenä opiskelin fysioterapeutiksi ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa. Tämäkin rutistus oli opettavainen ja välillä oli huumorin loppuminen lähellä, kun erään tentin meinasin jättää kesken kun en kertakaikkisesti ymmärtänyt sanoja. Tästäkin selvittiin ja myöhemmin työskentelin muutamassa eri paikassa täysin ruotsinkielisillä osastoilla perusterveydenhuollossa.
Työpaikkoja on tullut koluttua 20 vuoden aikana rutkasti ja siitä syystä olen saanut nähdä liikunta -ja hyvinvointialan sekä terveydenhuollon kenttää laajalti. Olen ollut utelias ja siksi luultavasti työtä kaihtamaton: koronan aikana liikuntaohjaukset olivat tauolla, joten menin hoitajaksi vanhainkotiin.
Mielestäni on arvokasta ja opettavaista nähdä, miten hauras elämä on. Ja millainen lahja onkaan se, että on keho mitä liikuttaa. Olla kehossa mikä voi kuljettaa paikasta toiseen, koska jokin päivä se päättyy. Toisille meistä hitaasti jo toisille nopeammin. Työuralla kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ja isäni sairaus ovat olleet minulle herättäviä: toimiva keho ei ole itsestään selvyys, mutta vähäinenkin voimavaran kasvu fyysisesti ja/tai henkisesti voi olla käänteentekevää.
Olen siis itsekin kokenut sen, mitä on nousta jaloilleen uudelleen ja uudelleen, kun elämä ja kipu haastavat. Balettivuosista sain paljon hyvää muistoiksi, mutta kehoni kantaa mukanaan myös kroonista alaselkäkipua. Mieleni on pysynyt syvimmistä alhoista poissa mm. mindfulnessin, joogan. psykofyysisen psykoterapian ja sensomotorisen harjoittelun harjoitteiden avulla.
Isoin matkani tällä hetkellä on äitiys: miten olla kasvavalle ihmistaimelle vakaa ja luotettava kanssasäätelevä hermosto. Kallio, mikä kestää isoimmat itkut ja myötäinnostuu lapsen innostuksesta ihmetellä maailmaa. Miten pitää lastaan riittävän lähellä kuitenkaan puristamatta rakkaudellaan liian ahtaalle, jotta lapsi saa turvan ponnistaa maailmaa kohti? Nyt itse äitinä mietin oman äitini rohkeutta ja varmasti tuskaa päästää oma lapsi maailmalle nuorena. Olin untuvikko, kuka opetteli lentämään, vaikka siivet eivät olleet täysikasvuiset. Lensin ajoittain pyristellen, mutta siipeni kantoivat lopulta.
Joskus saatamme kokea olevamme jumissa kehoissamme ja elämässämme, mutta haluan muistuttaa aina kuinka paljon hyvää jo on ja millaisia mahdollisuuksia keholla sekä elämällä onkaan tarjottavana.